Exhibitions

SIC

Poster_w_Milka_Luhtaniemi.jpg

Keskustelijat Olli Keränen ja Niina Tervo

16.10.2020 Pitkäkoski, Helsinki 


 

N: Mulla on muuten sellasia sieniä josta tulee verenpunaista mustetta. 

O: Okei.

N: Niillä vois värjätä ehkä jotain?

O: Mitäs me niillä värjätään?

N: Betonia.

O: Betonia, eikä… tuleeko siitä semmosta… purppuranväristä betonia?

N: Jotain sellasta, pinkin oksennuksen ——

O: Se kuulostaa ihan hyvältä. Mitäs teetä meillä on? Eiku saa valita itse. Mutta missäs? Onko meillä kahta kuppia?

N: Joo.

O: höaa

N : On mustaa teetä, sitten on rauhottavaa teetä…uni..

O: Joo mä tartten luultavasti sitä.

N: Rauhottavaa?

O: Kyllä.

N: Ja sitten on inkivääri.

O: Joo.

N: Mä otan inkivääriä.

O: Okei.

N: Hassun värinen jäkälä… kato…pinkki.

O: Mitä siellä on? Jotain ällöttävää.

 

O: Eli ollaan kuudestoista päivä… mitä kuuta?

N: Lokakuuta

O: Lokakuuta, Pitkäkosken vieressä, puunrungon päällä… istuskelemassa.

N: Kuusimetsän laidalla.

O: njoo

N: Tai keskellä oikeastaan. Mut sä varmaan voit kertoa miksi sä kysyit mua tekeen näyttelyä sun kanssa?

O: Koska mulla oli jo pitkään ollut sellane aavistus omasta praktiikastani, että mä oon tekemisissä liian monen semmosen hankalan lukon kanssa omassa työskentelyssäni ja… jaa sitten sivusta katsojana mä näin että sä olit just, tehny sellaisia projekteja mitkä tuntuu siltä että sä oot ehkä päässy yli jostain sun omista hankaluuksista? Ja siitä tuli semmonen, niinku, riemastunut olo että hei, noi on tosi mahdollisia ja kiinnostavia asioita mitä Niina on tehnyt viime aikoina. Mutta että kröhöm että miksi mun ööö, jossain projekteissa on semmosia taipumuksia että, että mä en pääse niissä eteenpäin, tai että sitte se tavallaan loppuu se kiinnostus ennen kuin saa sen vietyä loppuun sen projektin.

N: Mä en tiedä mitä lukkoja mä oisin niinku henkilökohtaisesti ratkaissut. Musta tuntuu että mä oon tavallaan päättänyt olla ratkaisematta asioita. Heh heh hee…

O -No mut siis just, just toi on se, toi on se ratkaisu jota mä en oo löytäny. Eli että mä oon tavallaan päättäny pysyä päätöksissäni ja se on ollut väärä päätös.

N -Nii, ja sä sit kaipaat siihen muutosta?

O -hee

N -Se voi olla hyväkin… Mulle tulee mieleen se keskustelu mikä me käytiin aiemmin, kun me keskusteltiin mielensisäisistä lukoista ja siitä että miten niiden yli tai taakse voi päästä (työskentelyssä).

O -njoo

N -Mut esimerkiksi se vapaus mitä sä ajattelet, että mun työskentelyssä on, voi olla ehkä se mun lukko? 

O -Niin ehkä se… nii, musta tuntuu että osittain vapaus yhtään kenenkään muun ratkaisuissa on se että ne ei oo sun omia ratkaisuja. Et ne on jonkun toisen ratkaisuja. Et niinku en mä pääse sun pään sisään enkä tiedä miten kauhean mäen sä oot joutunu kiipeämään että sä voit tehdä sellaisen ratkaisun et sä et ratkaise jotain ja sitten siitä syntyy joitakin teoksia.

N -Niih, no toi menee taas tosi diipiksi sitten, koska tää käsittelee varmaan omaa suhtautumista elämään ja koko olemiseen. Et mistä joutuu ehkä jossain vaiheessa luopumaan...

O -hmmm

N -Semmoseen suhtautumiseen asioita kohtaan tai joidenki asioiden pakottamisen siihen suuntaan, mihin itse haluaisi niiden menevän. Tai sitte et vois niinku luopuu siitä ajatuksesta, et tietäis alusta loppuun miten joku asia pitää mennä.

O -Niin niin et sul on niinku, että kokemus on osoittanut että vaikka pyrit jotain tiettyä asiaa kohti tosi kovaa niin, sitte se voikin olla se pyrkimys jotain sellaista mikä vie sut kauemmaksi siitä mitä sä oot tavoitellut?

N -Niin, musta tuntuu sellanen vuoropuhelu elämän, materian, tai minkä tahansa kanssa on jotenki mielenkiintoisempaa, kuin se että suunnittelis jotain ja päättäisi heti alussa et millanen se on. Jos mä käytän tuhottomasti energiaa siihen, et mun on pakko saada joku asia, ja niinku fiksaannun siihen yhteen asiaan, niin sit aika paljon jotenki siit ympäriltä jää asioita pois joita ei näe tai mitä ei koe…

O -Jooh… Toi kuulostaa kyllä ihan järkevältä.

N -Ahh hah hah…

O -Tai siis ei se ehkä niinku jotenkin perinteisessä mielessä järkevältä kuulosta, mutta se kuulostaa jotenki semmoselta olemiselta ja praktiikalta missä sä annat itsellesi tarpeeksi aikaa, vaikka ehkä monesti ulkopuolelta tuntuisi siltä että ei oo yhtään aikaa niinku hapuilla joidenki asioiden kanssa. Olet tehnyt päätöksen että hapuilu on itse asiassa niinku olennaisin osa tai ainaki yksi olennaisimmista osista työskentelyä. Ja että et jos näyttää siltä et sille ei anneta aikaa niin tavallaan raivaat sille aikaa?

N -Niin se kuulostaa ehkä vähän romanttiselle, koska usein on kuitenkin kiire...Mut se hapuilu on niinku aloittamista, ja jotenkin sitä et on aktiivisesti siinä hetkessä…Ja sitte… sille olemiselle ei oo päämäärää.

O -Nii, nii.

N -Se vaan vaatii jotenki mielen kontrollia luottaa siihen, että siitä tulee jotain järkevää. Tai sit toisaalta sitä hyväksymistä et joskus voi epäonnistua. 

O -Joo joo, must tuntuu niinku et monessa muussakin asiassa mut tässäkin asiassa meillä on (siinä) miten praktiikka muotoutuu tosi paljon ainaki päällisin puolin eroa siinä että mä ajattelen paljon sillon ku mä työstän teoksia niin jo sitä valmista teosta. Sitten tavallaan luotan siihen että jos mä oon siinä prosessissa hereillä niin sitten onnistun tekemään vaikka u-käännöksen ihan viime metreillä, jos se teos vaatii sitä. Jos mun mielestä siinä teoksessa ei ole mitään semmosta mikä puhuttelisi mua tai mitään semmosta mikä ois niinku jotenki yllättävää mulle. Jos se teos on vaan se mitä mä ajattelin jossain luonnospiirrustuksessa kauan sitten, niin mä on tosi pettynyt. Jos teos alkaa tavallaan ohjeistamaan prosessin aikana mitä sille pitäisi tehdä, niin sitten tiedän että nyt mä voin luultavasti päästä johonki paljon mielenkiintoisempaan tulokseen.

Sitten ehkä vielä eri asia on miten mä ajattelen näyttelyitä kokonaisuuksina. Et näyttelyiden sisälle voi tehdä tavallaan niinku pystyyn kuolleempia yksilöitä ja sit semmosia elävämpiä yksilöitä. Ja et sit se kontrasti on se mikä tekee sitten ainakin osassa tapauksissa niinku onnistuneen näyttelyn.

N -hmm

O -Miten sä suhtaudut siihen että voi näyttelyn sisällä, omien teoksien välillä olla semmone aika isokin epäsuhta siitä että, jotkut on tavallaan epäonnistuneita teoksia jossain mielessä, mutta sitten ne on niinku sen näyttelyn kannalta hyviä teoksia.

N -Must tuntuu, et mä mietin sitä kun mä installoin teoksia tilaan…Tai siis miten mä nyt aloitan? Jos mä teen töitä intuitiivisesti, niin ne työt ei tavallaan ala eikä lopu. Se työskentelyprosessi on monesti sellainen, et mä saatan tehdä monia teoksia yhtä aikaa ja vuorotellen. Mut must tuntuu et ne teokset on kyllä aika paljon yhteydessä toisiinsa ja ne on tavallaan toistensa paloja..

O -joo

N -Ja sit jos ajattelee teoksia vähän niinku ajatuksen palasina, niin niiden sisäiset suhteet on aika tärkeitä, miten ne kommunikoi keskenään… ja sitten voi olla, että jos sitä näyttelyä ja installointia ajattelee vähän sellaisena ajatuksenkulkuna… et jonkun teoksen suhde toiseen veistokseen on sellainen pehmeämpi kaari tai et se on jotenkin yhteydessä toiseen, ja toisessa kohdassa teosten välillä on jyrkkä ero, niin sit pitää olla tilaa niiden välillä, tai kulma.. Ja sit voi olla et näyttelyyn tarvitaan jotain paloja, jotka on siellä rytminä. Esim just niitä, mitkä ei tavallaan oo hyviä teoksia, mut ne on vaan enemmän sellaisia rytmipalasia. Sellaisia, mitä sä sanoit aiemmin niistä taustapalasista. Et ne on siellä esimerkiksi siksi, että niillä teoksilla on eri intensiteetti.

O -Joo… ehkä vielä jos mä palaan siihen että, miksi omalta kohdalta se tuntuu kiinnostavalta ajatukselta tehdä just sun kanssa yhteisnäyttely niin liittyy osittain siihen että mun näkökulmasta näyttäytyy siltä että, just että, se on vaikea itsestä sanoa onnistuuko siinä mut ainakin siihen pyrkii sellaisiin näyttelyihin missä on teoksia, jotka on vähän tarkkarajaisempia ja sit on semmosia niinku puolikkaita teoksia, mutta niiden eri tyyppisten teosten välinen keskustelu on tärkeä siinä, että miten ajattelee, että mitä siinä työskentelyssä voi saavuttaa. Et tavallaan pyrkii aktiivisesti sellaiseen lopputulokseen missä on tosi paljon elementtejä, jotka pysyy ihan loppuun asti tavallaan mykkinä tekijälleen. Et ne ei niinku et ne ei mee niinku johonki kategoriaan selkeesti, että mulla ois joku aihe ja sitten mä lähtisin tekemään jotain mahdollisimman monitasoista teosta vaan että mulla on ehkä niinku vaikka joku pääteema jostain vaikka liikeradoista tai jostain sellaisesta tilojen yleisestä tunnelmasta ja sitten yritän saada niistä aikaan jotain niinku tiivistymiä… Mutta sitten se ajatus on, että sitä tiivistettyä muotoa on tosi raskas lukea jos se ei ole suhteessa johonkin sellaiseen, joka tavallaan melkein syntyy itsestään. Melkein on niinku jotenki vaan valmiiksi annettua, joko sun työskentely tai muusta ympäristöstä.

N: Joo, kyllä mä mietin sitä kans, että katsojan ajattelulle pitää antaa välillä tilaa, tai jotenki sellasta taukoa. Et jos kaikki teokset on super täyteen ladattuja ja niitä on paljon, niin sehän voi olla tosi raskasta. 

N: Mutta musta on ollut hauskaa, et meidän yhteistyö alkoi sillä et mä assaroin sua.

O: Nii, joo joo

N: Ja silloin ihan meidän työskentelyn alussa, kun me keskusteltiin sun teoksista, niin mulla ei ollut mitään hajua, että mitä sä välillä tarkoitit. (hahaha)

O: Nii nii nii nii :D

N: Mut se oli mulle mielenkiintoista ja mun mielenkiinto heräs enemmän, koska sulla oli sellanen maailma, et siihen tarvitsee hetken paneutua ja päästä sisään. Se on hauskaa, kun se alkaa aukeamaan enemmän ja enemmän. Ja sit kun me puhuttiin siitä, että sä karsit tosi paljon pois, ja etsit semmosta tiivistä lopputulosta, niin se on mulle taas mielenkiintoista mun oman rönsyilyn ja sellasen vapaan ajatuksenkulun keskellä. Koska välillä musta tuntuu, että mulle tekis hyvää luoda sellaisia rakenteita. Ja jotenki kehittää sellaista päättämistä.

O: Niin, niin, mut etkö sä koe kuitenkin jos sulla on niinku näyttely, joka aukee jonain tiettynä kellonaikana, jonain tiettynä päivänä..

N: hehehe

O: Se tavallaan se ajan kuluminen..

N: Pakottaa siihen?

O: Tuottaa päätöksiä

N. Joo tottakai, ja kyllähän niitä päätöksiä koko ajan tekee, mutta..

O: Mun teessä on hyttynen

N: Voi ei… Mutta niin, ehkä tää on enemmänkin oikeastaan aika kysymys; musta tuntuu että mulla on ollut kiire niin pitkään, että tekis hyvää saada vain hetki aikaa miettiä omaa tekemistä ja mitä se vaatis.

O: Joo, mutta siinäkin asiassa me ollaan just niinku vastakkaisissa päissä allasta, et mä oon niinku viimeiset kaksi vuotta miettinyt ja pähkäillyt ja tehny kaikkia ihan tosi huonoja aloituksia teoksille

N: Hahahah

O: Ja sitte, tää on niinku mulle semmonen, että vaikka tää on tosi stressaavaa niin tää on mulle sellanen turvasatama, että ai niin, et joskus nää projektit oikeesti loppuu. Et joskus on semmonen seuraava päivä, että jotain on jossain niin sanotusti valmiina.

N: Mmm, totta. En oo koskaan ajatellut tuollai sitä asiaa.. mutta onhan se myös sillai, että välillä tarvii niitä aikarajoja.

O: Joo, kyllä mä niinku, mä oon kokenut sen tosi stressaavaksi että mä oon, äh, avomerellä itsekseni niiden teosten kanssa.

N: Joo

O: Ja sitten mulle tulee semmosia niinku todella vahvoja epäuskon aaltoja siitä, että missä se niiden teosten, tai niiden teoskokeilujen intensiteetti oikein piileksii. Et kun niitä ei tartte tavallaan koskaan viedä niinku ihan loppuun, niin se on semmonen tosi kavala..

 

(‘ termarin korkki aukeaa’)

 

..tekosyy jättää kunnolla kriittisesti käymättä läpi jotain ideoitaan. Olla semmosessa limbossa, missä ajattelee, että no mä en oo ihan vielä saanut tätä teosta ihan valmiiksi. Mutta kun mä saan tän valmiiksi niin tästä tulee tosi hyvä. Mutta itseasiassa mun ois kauan aikaa sitten jo sanoa itselleni että tää on tosi huono idea, nää matskut on väärät ja sun pitää aloittaa alusta.

N: Hehe, mut mikä sun mielestä on huono idea, koska usein kun mä teen teosta, niin mulle tulee jossain vaiheessa sellanen olo, että tää on ihan perseestä. Et tää on niinku todella huono.

O: Ihan sama, ihan sama. Mulla on toi ihan täsmälleen sama, että se on enemmän se että mä aattelen että pitkällä aikavälillä sun on pakko kohdata ne omat semmoset suojautumismekanismit. Huomata niinku sivusilmällä, se sun niinku, ää, oman persoonasi peruspiirteet mitkä jotenki kertoo siitä, että joku teos ei niinku tavallaan sitten kuitenkaan, vaikka se ois kuinka monimutkaisesti toteutettu, tai helposti toteutettu, tai siihen ois just niinku menny paljon resursseja, tai ihan konkreettisesti rahaa materiaaleihin. Niin, että, kun se ei vaan toimi niin siitä on luovuttava.

N: Mut mistä sen sitten tietää? kun välillä voi olla tuollaisessa tilassa, että monen teoksen kanssa on luovuttamassa jossain vaiheessa.

O: Niin on

N: …Mutta taas sitten kun ei oo vaihtoehtoja, vaan joutuu ajattelemaan, että tästä nyt on vaan tehtävä jotain, niin sitten siitä voikin tulla jotain mielenkiintoista. Niin sitten mä mietin sitä, että onko se enemmän mielentila se “paska teos” vai onko se oikeesti paska teos siinä vaiheessa kun sen luovuttaa?

O: Niin niin, joo tota, tuohon mul ei oo niinku yhtään mitää vastausta. Et osa musta uskoo tosi paljon siihen, että sä pystyt jotenkin absoluuttisesti tietämään, et jostain materiaaleista ja jostain mittasuhteista ja jostain aiheista, niinku siitä valtavasta ideoiden ja materiaalin yhdistelmästä ei vaan voi syntyä mitään kauhean kiinnostavaa. Mut joissain kohtaa mä oon kyllä kans ite epäillyt tuota et jos mä oisin eri paikassa omassa mielessäni niin mä pystyisin jotenkin löytämään jotain ratkaisuja siihen, jotain hyvinkin niinku jopa semmosia niinku helppoja ratkaisuja. Jotka just helppoutensa kautta toimis tosi hyvin, sit se tavallaan se teoksen sisällä oleva viesti, öö, ois helposti välitettävissä. Myös sille muulle kokijalle kuin itselle.

N: Mut mikä sua ohjaa niissä päätöksissä? Kun mulla ei oo suoraa suuntaa, että minne mä oon menossa teoksen kanssa. Miten mä sen sanoisin?

Sä oot kysynyt multa monesti, että milloin jokin teos on valmis. Ja mä en tiedä vastausta siihen, että millon se on valmis tai onko se ikinä valmis. Mutta ehkä tunne siitä, että se teos on kokonainen, toimii jollakin tavalla semmosena ohjurina. Sit ku muodot, materiaalit, värit ja rytmi toimii yhteen, mutta kuitenki niin, että siinä teoksessa on paljon kerroksia. Et sitten, kun sitä pysähtyy katsomaan, niin siinä voi kuljettaa ajatusta ja löytää eri suuntia mistä mä katson ja mietin sitä teosta. Ja sit mä tietysti toivon, et se aukee toisille niiden omien ajatuksien kautta.

O: Must tuntuu et mul on tosi paljon, ollu ainakin aikaisemmassa niinku tuotannossa sellasia piirteitä, et mä oon monesti tukeutunut johonkin, että mulla on joku löyhä narratiivi, niinku siihen et mistä syystä tai minkälaisten henkilöiden käsistä niinku syntyy erilaisia esineitä ja erilaisia tiloja. Ja sitten, kyllähän sä voit aina sanoa että kaikki se on tavallaan semmosta niinku oman persoonan peilailua, mutta ehkä sillä tavalla, että siinä on tietoinen, vielä yhden etäännyttävän kerroksen luominen sen tekijän ja niiden teosten kokijan välille. Että tietenkin se kokemus niistä fyysisistä esineistä on välitön, mutta sitten mulle monesti tekijänä on ollut itselle tärkeää se, että miten mä saan ylipäänsä aloitettua minkään tekemisen. Niin siihen mä oon käyttänyt semmosena niinku, vara-akkuna sitä, että jos mä kehittelen jonku tarinan jostain henkilöstä, joka tulee vaan jostain mun mielikuvituksesta ja sitten sen, tarpeista maailmassa. Ja sitten sitä kautta alan hahmottelemaan jotain esine kokonaisuuksia ja tila kokonaisuuksia, ja sitten ehkä tässä yhteistyössä mä yritän mahdollisimman pitkään, tai jopa kokonaan luopua sellaisesta ajatusmallista. Mä yritän uskaltaa olla enemmän vaan siinä dialogissa sun teosten kanssa. Tavallaan että mulla ei ois mitään sellasta näppärää tarinaa minkä taakse mä voin sitten mennä, jos joku kysyy niistä teoksista tarkemmin. Mutta samalla se asettaa mut paljon enemmän sellaiseen tilanteeseen missä mä en pysty sanoittamaan sitä tekemistä. Mä joudun vaan toteamaan, niinku vähän niinku semmosessa tunne vuoristoradassa, mitä mä en pysty artikuloimaan sanoiksi, niinku niiden yksittäisten teosten kohdalla että tää luultavasti on semmonen teos joka pääsee sinne näyttelyyn esille. Koska se herättää mussa tiettyjä tunteita. Mä en pysty purkamaan niitä. Mut sitte mä aattelen et se herättää mussa myös semmosia tiettyjä aavistuksia, et just ne tietyt teokset vois niinku tavallaan osittain sulautua jonkun mun mielessä sun tekemän teoksen osiksi.

N: Niin, et se lähtökohta varmaan meidän molempien työskentelyssä on aika avoin?

O: Niin no mun mielestä sun lähtökohta on avoimempi. Mä yritän nöyrästi oppia siitä jotain.

N: Hahaha, kauheeta!

N: En mä tiiä, että onko se mitenkään niin. Mutta jos tää näyttely on molemmille niinku vuoropuhelu..

O: Todella paljon.  

N: Joo toi on mielenkiintoista, et jos sä oot tässä näyttelyssä sillai vahvasti muutoksen kourissa?

O: Joo, joo! Se on musta jotenkin, et mä oon tavallaan toiveikas sen suhteen että mussa henkilönä voisi...että mä voisin löytää itsestäni tavallaan jonku tai jotain uusia puolia. Jotain semmosia puolia, toivottavasti jotka, tavallaan antaa mulle semmosen mahdollisuuden siihen, että työskentely voi olla myös rauhallista ja voimia antavaa. Mulla on niinku tähän mennessä aina ollut sellanen olo, kaikesta mitä mä teen, että se on tavallaan mun luita ja niveliä vähitellen musertavaa, mistä pitää aina toipua aivan hirvittäviä määriä. Ja se on ihan oma valinta, et se ei oo sillä tavalla mikään, et mä pidän sitä niinku harmillisena sattumana, et mä oon kehittänyt itselleni sellasen tavan, et mä sekä suhtaudun monesti vihamielisesti mun omia projekteja kohtaan. Ja sit se vihamielisyys tietenkin niistä teoksista myös kimpoaa takas muhun henkilönä.

N: Niin, et siinä on joku pakottaminen. Mä oon sillai erilainen, et mä suhtaudun omaan mieleen ja ehkä jopa siihen epäonnistumisen mahdollisuuteenkin nykyään pehmeemmin. 

O: Toi kuulostaa ihanalta.

N: Tai ainakin mun järki sanoo, että ei aina voi onnistuu oikeastaan minkään kanssa. Et välillä epäonnistuu, ja varmaankin sitten kun se tapahtuu niin on huonona, mutta ei me voida olla eikä meidän kuulu olla mitään koneita.. Mutta ei mun työskentely kyllä mitenkään voimia antavaa siinä mielessä, et se aikataulu on monesti niin tiukka. Että joutuu tavallaan kauhomaan ulos itsestään asioita.

O: Kyllä.

N: Ja joutuu tavallaan pakottamaan itsensä siihen tunnemaailmaan ja siihen tilaan.

O: Mut koetko sä ikinä semmosta... Tai myönnätkö sä ikinä semmosta et sä oot itse laittanut itses siihen aikatauluun?

N: Joo joo joo, siis mulla on joka näyttelyn jälkeen niinku aina suunnitelma et miten mä korjaan mun aikataulut.

O: Hahaha ja se ei koskaan toteudu?

N: Hahaha, ei!

 

(naurua)

 

N: Mä on uskomaton optimisti aikataulujen kanssa. Se on mun suuri ongelma. Ja sitten kuitenki sillai, et jos musta tuntuu et ne teokset ei oo valmiina niin sit voi työskennellä johonkin viiteen aamulla ja herätä kahdeksalta jatkamaan hommia. Se on kyllä kuluttavaa..

O: Mut ehkä toi masokistinen piirre on meissä semmonen yhdistävä tekijä. Et meillä on niinku sellasta yhteistä historiaa siitä, että..

N: Hahaha.

O: Et pikkutunneille asti pitää asiaa vielä vatvoa ja hioa.

N: Joo se on totta. Mut mä en tiedä onks se sitä, että se näyttely ei oo valmis vai onko sekin vaan mielentila et se ei oo valmis? Et pitääkö itsellä olla sellanen fiilis et on antanut kaikkensa ja enemmän tai eikö osaa rentoutua…

O: Mun mielestä jälkeenpäin ku mä ajattelen niin melkein kaikissa tapauksissa se on sitä et sä et uskalla antaa itsesi levätä. Koska sitten ehkä siinä on jotain ihan tottakin, et siinä vaiheessa, kun näyttely on melkein käsillä, et se on muutamaa päivää vaille valmis, niin siinä vaiheessa sä oot semmosessa tilassa et sä pystyt tekemään enemmän ku mitä sä pystyisit normaalisti..

N: Niin adrenaliinit.

O: Jos sä yhtään annat itelles sellasta tilaa hengittää, niin mä ainakin vaistolla sanoisin et mä tulisin välittömästi kipeeksi tai mun toimintakyky laskisi lähelle nollaa.

N: On se varmaan sillai, ja sit se on varmaan...tai noi on kyllä jänniä nuo mielentilat ennen näyttelyy ja sen jälkeen. Et ehkä siitä johtuen et yleensä on niin kiire ja on niin poikki, sillon kun sen näyttelyn saa pystyyn, niin en mä pysty näkemään et mikä siitä näyttelystä tuli johonkin pariin viikkoon ainakaan, tai vielä pidempäänkään aikaan.

O: Mut meillä on tällä hetkellä sellanen tilanne et me myös jaetaan työhuone. Et en mä oo niinku koskaan ollut tilanteessa et mä nään samaan aikaan mitä se toinen tekee siihen samaan näyttelyyn

N: Niinpä

O: Et se on mun mielestä sellanen asia mitä on ollu tosi hauska seurata

N: Joo! Kun tietää, että sun ja mun teoksen menee samaan paikkaan, niin kyllä sitä seuraa ja pitää mielessään, kun tekee omia ratkaisuja. Ja kyllä mä välillä vien teoksia sun teosten viereen ja katson että miltä ne näyttää tai miten ne kommunikoi.

O: Joo, se on mun mielestä tosi kiva! Ja on ollut tosi kiva tulla seuraavana päivänä työhuoneelle ja sitten jonkun teoksen osan vieressä on joku sun teoksen osa tai teos. Ja sitten mä voin vaan niinku arvuutella, et mitäköhän Niina on miettinyt tässä. Hahaha, et miten tää lopputulos tulee muotoutumaan.

N: Mut se on hauskaa kun se on mysteeri meille molemmille.

O: Mut mun mielestä yks taso siihen et miks ainakin mun näkökulmasta meidän on ihan hyvä tehdä yhteisnäyttely on siinä, että mun mielestä käymällä keskusteluja yhdessä meillä on monesti semmonen et siinä on mahdollisuus, että sä aika vaivattomasti löydät niinku aika hauskoja reittejä ajatella asioita. Ja se ei yllättävää kyllä ookkaan sitte niin helppoa, et se vaatii aika paljon luottamusta siihen toiseen ihmiseen, että aina niinku jaksaa kuunnella loppuun asti jotain niinku tosi sekavaakin höpöttämistä.

N: hahaha

O: ja niissä niinku kohtaamisissa on semmosta empatiaa sitä toisen taistelua kohtaan ja toisen ideoita kohtaan, että..

N: Niinku jakamisessa? Mulle tuli myös jo sellanen fiilis, kun mä assaroin sua ja me työskenneltiin yhdessä, että meidän prosessissa ja toteuttamisessa, siinä miten me tehdään teoksia, on jotakin samanlaista. Ja kun just mietti sitä, et tekee sun kans näyttelyn niin kyllä mä aattelin, että se sanaton kommunikaatio ja sellanen materiaalinen kieli toimii.